Sisar ja veljet kateissa

Vanhemmiten sisarusten välit erkanevat jos he eivät asu lähellä toisiaan. Kanssakäyminen hiipuu ja suku erkanee. Enää ei tunneta sisarusten jälkeläisiä ja päinvastoin. Jälkeläiset eivät ole kiinnostuneet tädeistä eikä sedistä, ei serkuksista jne.

Olen kokenut, että pienetkin näkemyserot asioista sisarusten kesken otetaan henkilökohtaisina loukkauksina, välirikot yleistyvät. Miksi sisarukset haluavat pistää välit poikki elämän loppusuoralla? Onko toisten sisarusten elämä kadehdittavaa vai onko suku jo niin etäinen, että sisaruksia ei tarvita ei kaivata?

Itse en osaa olla kade, mutta lisääntyykö sisaruskateus vanhetessa?

Kun olin pikkutyttö vanhempieni sisarusten välit olivat lämpimät ja kiinteät. Serkusten väliset yhteiset lomat loivat pysyvää jatkumoa aikuisiän tapaamisiin. Mielestäni serkkuni ovat tänä päivänä läheisempiä kuin sisarukseni.

Omat lapset ja lapsenlapset ovat etusijalla. Eikä välttämättä ymmärretä sitä, että sisarukset eivät ole koskaan nähneet sisaruksiensa lapsenlapsia eikä tunnesiteitä ole näin päässyt syntymään. Kun ei ole sitetä sisarusten jälkikasvuun se voi loukata kuten kävi kun onnittelin väärää sisareni lapsenlasta rippijuhlan kunniaksi. Se riitti sisarussuhteemme katkaisemiseen.

Jos on vielä sisarusparvessa useampia uusioperheitä kuten meidän suvussa silloin menee puurot ja vellit sekaisin. Pikkuveljeni uutta vaimoa kutsun usein vahingossa veljeni entisen vaimon nimellä. Ei niin saisi tapahtua saati vielä sekin, että olen hyvä pataa veljeni entisen vaimon kanssa. Entäs nämä uusioperheen lapset ja heidän lapsenlapsensa huh...väkisin sekoilee.

Värkkään voileipäkakkua ja huomenna valmistan tuoreista mansikoista kääretorttua ja teen puolukkapiirakkan. Niin miksi, siksi, että toivon jonkun piipahtavan torstaina syntymäpäiväkahvilla luonani. Sisaruksia en odota, eivät kerkiä, eivät jaksa tai eivät halua.

Tämä on uutta minulle. Olemme sisarusteni kanssa olleet hyvin kiinteässä yhteydessä toisiimme aina näihin päiviin asti. 

Viime kesänä kokoonnuimme nuorimman veljeni täyttäessä 60-vuotta. Vaikka veljeni oli edellisenä syksynä ilmoittanut erimielisyyksiemme päätteeksi, että ei halua enää olla missään tekemisissä kanssani sain kuitenkin kutsun hänen juhliinsa.

Juhlat juhlittiin, mutta jotain puutttui, lämpö ja yhteenkuuluvuuden tunne. Kun ajoin pois veljeni kesämökiltä Itärajalta tajusin, että tämä oli viimeinen yhteinen kokoontuminen ennen hautajaisiamme.

Olen ymmärtänyt, että sisaruksia ylläpitävä yhteenkuuluvuus hajoaa. Oma jälkikasvu ja solmitut uusiosuhteet kylkiäislapsineen vievät ikääntyvien energian. On ymmärrettävää, että myös pitkät välimatkat ovat rasite ikääntyville sisaruksille.

Ei kannata veljeillä jos mieli vain pahoittuu. Parempi elää niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat nyt rakkaita ja läheisiä.

Takaisin heinäkuun alkuun 2014.

Petze soitti ja kysyi kutsuitko sisaruksesi syntymäpäivillesi? Sanoin en, sillä tiedät, että he eivät tule. Esikoinen tulee puolenkuun maissa ja silloin pidämme pienimuotoisen juhlan, johon haimme poikien mummon hoitokodista.

Nyt syntymäpäiväni jälkeen en enää ole surullinen. Ei sisar eivätkä veljeni soitelleet kuten ennen.

Serkkuni Pirkko ja Pertti olivat vierainani, muistelimme nuoruutemme kesiä ja seikkailujamme maailmalla. Samalla kun kertailimme iloisia asioita sain kuulla myös surullisen viestin. Kaisa serkkuni oli sairastunut Alzheimerin tautiin. Kaksi viikkoa syntymäpäiväni jälkeen  Kaisa-serkku kuoli. En ollut hautajaisissa, en saanut kutsua.

Sain tällä kirjoituksellani purettua turhautuneisuuteni sukuuni.

Elämä jatkuu.

Heemstede 30.9.2014.