SUOMALAINEN TOLLIKKAKO?

Olen usein painottanut sitä, että olen ylpeä suomalaisuudestani. Elän osan vuodesta Hollannissa ja siten olen tiiviissä kanssakäymisessä hollantilaisten kanssa. Samalla kun tarkkailen paikallisten käyttäytymismalleja ja tunteiden ilmaisumuotoja, opettelen ymmärtämään itseäni ja hienoja sekä vähemmän hienoja piirteitä- ja käyttäytymistapojani.

Suomalaisia pidetään juroina ja ehkä vaikeasti lähestyttävinä, ujoina tuppisuina, mutta mikä parasta emme juurikaan pokkuroi tai imartele saati nuoleskele herkästi muita tapa, jota kohteliaisuudeksikin kutsutaan.

Nousimme sunnuntai iltana tyhjään bussiin, joka oli yli kymmenen minuuttia myöhässä aikataulustaan, en tervehtinyt iloisesti kuten täällä on tapana vaan töksäytin kuskille ”Oletko ollut kiireinen, sillä olet pahasti myöhässä”. Bussikuski vastasi: "Niinpä todella, olet oikeassa".

 Iloisuus, ystävällisyys, eräänlainen avoimuus, jota kohtaan täällä Hollannissa, kätkee sisälleen englantilaisillekin tyypillistä ylikohteliasta pokkurointia, mielestäni joskus lällyä imartelua. Imartelu ja ylikohteliaisuus puuttuu suomalaisuuden geeneistäni. Osaanhan toki imarrella ja mielistellä, mutta jos näin toimin, kohteen täytyy olla minulle hyödyksi, konkereettiseksi eduksi, siitä johtuen vierastan ylihehkuttelua.

Suoraselkäisyys, rehellisyys on mielestäni suomalaisuutta siis aivan muuta kuin eurooppalainen kliseily, sanojen helinä. Ehkäpä suomalaisuutta arvostavaa kunnioitustani lisää kirja, jota juuri luen ja joka kertoo Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan Nikolai II:n elämästä. Nationalismi tuntuu heräävän taas uuteen uskoon  persujen vaalivoiton myötä. Mielenkiintoisia aikoja elämme, mielenkiintoisia todella. 

No, minä nyt olen minä ja näin eväin saapastellut tänne asti, joten jatkan samalla linjalla eteepäinkin. Ei silti, hollantilaiset ystäväni pitävän minusta, ihailevat avoimuuttani. Outoa, mutta heidän mielestään en ole lainkaan tyypillinen suomalainen ; ) No jaa, olenhan toki rohkea, avaan suuni tarvittaessa ja osaan esiintyä sekä käyttää tarvittaessa  huumoria.

Joudun kuitenkin joskus miettiään, menneneeköhän epäkohteliaat töksäytykseni suomalaisen omituisen huumorin piikkiin ; ).

SATTUMIA

Selkäreppu

Teylers museossa Haarlemissa itsemääräämisoikeeni puuttuminen nosti käytöksessäni pintaan taas kerran vähemmän kohtelijaita piirteitäni. Selkäreppuni oli sääntöjen mukaan uhkana museon aartelle ja se olisi pitänyt jättää maksulliseen kaappiin, vaikka maksamamme sisäänpääsymaksut olivat hintavia olisi meidän vielä pitänyt maksaa ekstraa reppuni säilytyksestä. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin roikottanut raskasta reppuani kädessä. Se ei minulle käynyt ja parin henkilökunnan osalta tulleen huomautuksen jälkeen annoin ärtyneenä reppuni miehelleni, joka vei sen Museon kassalle säilytykseen. Ilmeisesti kassaneiti oli luopunut lisämaksun perimisestä huomattuaan ärtymykseni. Välikohtauksen jälkeen aloin tarkkailemaan museon vieraita ja silmiini pisti selkäreput sisällä kulkevien vierailijoiden toisella olkapäällä, ei siis selässä. Nuo toisella olkapäällä roikkuvat selkäreput eivät siis olleet vaarallisia kalliille museon esineille, mutta selässä kannettavat olivat, outoa, no jaa. Lasipöytien keskellä pyöriskeli myös pariskunta isoine lastenvaunuineen, jotka saattoivat yhtä lailla kumota jonkin arvokkaan lasikaapin, mutta kaiketi se minun reppu oli kaikista vaarallisin, sillä se sisälsi Ikeasta ostamiani pohjoismaisia ruokatuotteita, kuten silliä, graavilohta, savuporonlihaa ja lapinleiää ; )