Suomalaisia pidetään juroina ja ehkä vaikeasti lähestyttävinä, ujoina tuppisuina, mutta mikä parasta emme juurikaan pokkuroi tai imartele saati nuoleskele herkästi muita tapa, jota kohteliaisuudeksikin kutsutaan.
Nousimme sunnuntai iltana tyhjään bussiin, joka oli yli kymmenen minuuttia myöhässä aikataulustaan, en tervehtinyt iloisesti kuten täällä on tapana vaan töksäytin kuskille ”Oletko ollut kiireinen, sillä olet pahasti myöhässä”. Bussikuski vastasi: "Niinpä todella, olet oikeassa".
Iloisuus, ystävällisyys, eräänlainen avoimuus, jota kohtaan täällä Hollannissa, kätkee sisälleen englantilaisillekin tyypillistä ylikohteliasta pokkurointia, mielestäni joskus lällyä imartelua. Imartelu ja ylikohteliaisuus puuttuu suomalaisuuden geeneistäni. Osaanhan toki imarrella ja mielistellä, mutta jos näin toimin, kohteen täytyy olla minulle hyödyksi, konkereettiseksi eduksi, siitä johtuen vierastan ylihehkuttelua.
Suoraselkäisyys, rehellisyys on mielestäni suomalaisuutta siis aivan muuta kuin eurooppalainen kliseily, sanojen helinä. Ehkäpä suomalaisuutta arvostavaa kunnioitustani lisää kirja, jota juuri luen ja joka kertoo Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan Nikolai II:n elämästä. Nationalismi tuntuu heräävän taas uuteen uskoon persujen vaalivoiton myötä. Mielenkiintoisia aikoja elämme, mielenkiintoisia todella.
No, minä nyt olen minä ja näin eväin saapastellut tänne asti, joten jatkan samalla linjalla eteepäinkin. Ei silti, hollantilaiset ystäväni pitävän minusta, ihailevat avoimuuttani. Outoa, mutta heidän mielestään en ole lainkaan tyypillinen suomalainen ; ) No jaa, olenhan toki rohkea, avaan suuni tarvittaessa ja osaan esiintyä sekä käyttää tarvittaessa huumoria.
Joudun kuitenkin joskus miettiään, menneneeköhän epäkohteliaat töksäytykseni suomalaisen omituisen huumorin piikkiin ; ).
.jpg)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti