Vastoinkäymisten alkuvuosi 2016

Oma koti on turvallisuuden kehto.

Näin me ajattelemme, mutta juuri kodin seinien sisällä tapahtuu ne onnettomuudet, joita ei tapahtuisi muualla. Ihmiselle, jolla on monta rautaa tulessa, kuten minulla tapahtuu vahinkoja.

Minua oli jonkin aikaa vaivannut makuuhuoneen verho, joka repsotti yhdestä kiinnittimestä. Olin menossa päikkärille ja päätin oikaista verhon. Nousin huteralle parveketuolilla ja hups...putosin.

Ensimmäinen tunne oli kova isku takaraivoon kun pää iskeytyi seinään. Toinen tunne oli pahempi, en päässyt ylös lattialta, selkä ei suostunut yhteistyöhön kanssani, kipu esti liikkumisen. Makasin lattialla katselin sängyn alle ja mietin tässäkö tämä nyt on. Huomasin, että varpaani liikkuivat en siis ole halvautunut.

Ei perkele, sisuunnuin, vedin itseni sängylle, huokasin makasin taas aikani. Pääsin pystyyn ja hain kännykän keittiön pöydältä. Soitin Paulille ja sitä rataa jo mentiinkin sairaalaan.

Koska en kutsunut ambulanssia, olin normaali tapaus. KAKS:n polilla minua käsiteltiin pitkän kaavan mukaan. Kolmen tunnin tuskaisen odotuksen jälkeen tuomio. L2-lannenikamani oli murtunut.

Onnettomuuden jälkeinen jatko-oheistus oli olematonta. Lääkäri (nuori nainen) ei ollut juurikaan kiinnostunut muusta kuin siitä, että olisin valvotussa ympäristössä seuraavan yön ja kysyi oliko minulla kipulääkkeitä. Olihan minulla kotona Panadol Forte1 g ja Burana 400 mg. Näillä eväin lähdin kotiin.

Yksi asia, josta olen kiitollinen on, että olen syönyt vuosia Kalcipos D:tä joten luustoni on vahva. Tapauksessani oli pahemman onnettomuuden mahdollisuudet, olisin voinut halvaantua.

Olen monta asiaa yhtä aikaa tekevä, joten en syytä tuolia. On myös turhaa syyttää itseään se on energian tyhjän päiväistä tuhlausta ja johtaisi vaan itsesääliin ja masennukseen. Tapahtunut mikä tapahtunut. On mentävä eteenpäin. 

Ensimmäisen yön nukuin Paulin luona koska pää oli iskeytynyt voimakkaasti seinään ja voisi alkaa oireilla. Paul valvoi untani, nukuin hyvin.

Ensimmäinen yö takana.


Seuraavana aamuna kotiin palattuani aloin etsimään netistä tietoa selkänikamien murtumisesta. Pystyin myös asettamaan putoamiseni oikeaan tapahtumajärjestykseen ja mittasuhteisiin.

Putoamiseni oli tyyppiesimerkki tuolilta perseelleen putoamiseen, jossa selän nikamat voivat murtua. Seinä johon iskin pääni oli onnekseni joustavampaa ainesta kuin betoni. Pääni tuntui päässeen ilman vammoja.

Luin itsehoito-ohjeita netistä, ohjeiden innoittamana makasin sängyllä kuuma pyyheliina muovisäkkiin taiteltuna ristiselän alla, olo oli taivaallinen joten koko vammautumiseni ajan olen iltaisin seissyt kuumassa suihkussa hieroen selkääni. Unta ei ole tarvinnut odotella ja olen nukkunut tosi hyvin.

Oli kai aika saada muistutus.

Olen heilunut kuin heinämies. Vaihdoin auton, sain siivottua kesämökin, kolasin jopa rantatien lumesta, jotta pääsen uudella autolla mökin pihaan asti. Hyvä minä. Perjantaina siivosin kaupunkikodin ja lauantaina valmistelin kirppispöydän paikalliseen kirppispisteeseen, pari tuntia myöhemmin makasinkin jo lattialla vammautuneena.

Auton osto tuli oikeaan saumaan. Nyt vammaisena auton käyttö on turvallista ja kivutonta istuimien korkeuden ja mukavuuden ansiosta.

Mökki siivottu, helppo hymyillä, tulkoon kevät keikkuen.

Kirppisviikko oli hyvä ja antoi mielekästä toimintaan vammautuneen elämään. En vaipunut tekemättömyyden olotilaan, pois sellainen minusta.

Ei niin pahaa, jotta ei hyvääkin, minulla on nyt hyvä syy kieltäytyä jatkossa kiireiltä. Eikä niitä kiireitä ole tiedossakaan. Sellaista pientä puuhastelua, jonka tuloksena saan yhtä paljon aikaan kuin ennenkin hosuessani.

Päivitin putoamiseni facebookiin.

Ystäväni Helena soitti, luettuaan päivitykseni. Hän totesi, että lääkitykseni on liian mieto ja tarvitsen tukiliivit. Soitin sairaalaan ja sain lääkitykseen muutoksen. Burana 400 mg vaihdettiin Burana 600 mg. Kipuni hellittivät ja oloni alkoi parantua. KAKS:n kirurgianosastolta sain tukiliivit. Helena kävi tervehtimässä ja toi minulle unityynyn, jolla pystyn tukemaan selkääni nukkuessa. Helena antoi voimisteluohjeita selän kuntoutukseen jahka paranemiseni on siinä vaiheessa, että kestän voimisteluliikkeitä.

Helena on fysioterapeutti ja hyvä ystäväni, Helenan lainaama pötkytyyny on ollut suloinen apu hyviin uniin.

Tukiliivien haku oli kokemus.

Apuvälinevaraston hoitaja oli lomalla ja odotettuamme noin puoli tuntia tuli paikalle hälytetty hoitaja, joka alkoi taivastelemaan tietämättömyyttään tukiliiveistä. Hän jopa antoi ensin miesten ristiselän tukivyön. Huomasin itse, että ei se nyt tällainen voi olla. Näin kaapiston yläosassa naisten tukiliivejä. Löysimme sopivat ja kokokin oli hyvä, mutta niiden oikeaoppinen päälle sitominen oli avustajalleni utopiaa. Olin lähdössä jo pois kun ovella sisään tuli tuttu sairaanhoitaja. Kysyin häneltä voitko tarkistaa onko tukiliivit oikein päälläni. Hän katsoi ja puisti päätään. Hän sitoi liivit oikein ja opasti minua niiden päivittäisessä käytössä.

Korsetit komialla vammaisella ; ) Ei paha.

Nikamat paranevat ajan kanssa. Eli kipulääkitys on ainut, josta keskustelin lääkärin kanssa joten niillä mennään.

Nyt kun tapaturmasta on kulunut kaksi viikkoa olen vähentänyt kipulääkitystä alun 3 x 1600 mg/vrk ensin 2 x 1600 mg/vrk lääkitykseen. Viime yönä aloitin kokeilun, otin vain yhden 1000 mg Panadolin, jätin Burana 600 mg pois. Tosin en vielä ole varma onnistunko 2 x 1000 mg kipulääkettä vuorokaudessa. Juuri nyt tässä istuessani ja kirjoittaessani olo alkaa tuntua masokistiselta on siis aika ottaa toinen tämän vuorokauden 1000 mg kipulääke-annos.

Ilman tukiliiviä olen opetellut olemaan aamupäivällä pari tuntia ja illalla pari tuntia ennen nukkumaan menoa. Yöksi en uskalla jättää liivejä pois sillä tein sen virheen heti alussa. Jätin tukiliivit pois nukkuessani. Aamulla ylös noustessani koin helvetin tuskat kipunoivan aivoissani sumentaen näkökykyni samalla kun kehoni oli täynnä ikään kuin puukon iskuja. Puistattaa vieläkin ja seuraavana iltana pitkitin nukkumaan menoani, pelkäsin tulevaa aamua. Onneksi pelko oli aiheeton onnistuin nousemaan ilman pahempia kipuja.

Tulevalla pääsiäisviikolla tilaan sairaalalta röntgen-kuvat selästäni ja otan yhteyttä yksityiseen lääkäriin sellaiseen, joka tietäisi jotain. Onhan minunkin tiedettävä miten paranemiseni edistyy.

Yleinen terveydenhoito on perseestä, täysin retuperällä, apua saa, mutta ei jatkoseurantaa saati neuvoja vammautumisesta selviämiseen. Jos ei ole asiantuntijaystäviä tai taitoa käyttää esim. tietokonetta, tiedon etsimiseen, ihminen jää heitteille, tai kulkeutuu terveyskeskusten kokoaikaisiksi tukoiksi.

Tähän samaan soppaan liittyy myös terveydenhuollon hoitovirhevyyhti. Sairastuin helmikuun alussa virtsatietulehdukseen, jota on hoidettu laboratoriokokeiden pikaisilla silmäyksillä päivystyspolin käytävillä sairaanhoitaja/lääkäri tapaamisilla, ilman, että lääkäri olisi potilasta (minua) tavannut. Lääkkeitä on vaihdettu ja virtsakokeita otettu. Tauti pääsi pahentumaan ja munuaiseni ovat vaarassa.

Otin yhteyttä lääkärikeskukseen. Oli aika mennä erikoislääkärin vastaanotolle. Hoito on vielä kesken. Uskon kuitenkin kiusallisten bakteerien jo jättäneet virtsatiehyeeni sillä nesteet ovat alkaneet kehossani kiertää ja olokin siltä osin on helpompi jos nyt kipulääkityksen keskellä voin enää mitään nipistelyjä tunteakaan.

Kevät etenee, lumet sulaa, pakkasöitten jälkeen maa on jäinen. Aivojani hiertää traumaattinen kaatumispelko. En kuitenkaan ole luovuttanut, vaikka pelkään aivan "sikana" kaatua.
Aloitin viime perjantaina sauvakävelylenkit. Pari kilsaa ja silleen. Auringosta nautin parvekkeellani samalla kun napostelen baby-porkkanoita.

Kohti kesää.

20.3.2016

Mandi