Kalaherra ja rapuneito

Rapuneito kesällä 2005

Sinä keväänä tulvavesi nousi todella korkealle. Niin korkealle, että suolammessa asustanut ahvenen körmy pääsi uimaan ojaa myöten Sankkolahden avariin vesiin. Avara ja puhdas vesi häikäisi ahvenen silmiä. Sankkolahden rannalla olevat lukuisat koukut ja katiskat hidastivat ahvenen matkaa ne kiilsivät houkuttelevasti auringon säteiden osuessa niihin.

Sitä miksi kalaherra oli omaan suolampeen ajautunut, sitä hän ei ymmärtänyt. Suolammesta ulos päästessään hän hullaantui onnesta ymmärtäessään, että elämää oli suolammen ulkopuolellakin.

Katiskoja ja koukkuja ei kalaherra ollut ennen nähnyt ja ne pelottivat, mutta samalla ne kiehtoivat häntä. Hän kurkisteli katiskoihin ja nyki koukkuja, jotka ponnahtelivat pintaan ikään kuin kiusatakseen kalaherraa. Eräässä katiskassa kalaherra huomasi liikehdintää. Hän näki kauniin rapuneitosen, joka oli uinut loukkuun. Mitään niin yksinäistä ja avutonta, kalaherra ei ollut aiemmin tavannut ja kun heidän katseensa kohtasivat, olivat molemmat ymmällä ja heitä ujostutti.

Kalaherra kiersi katiskaa ja löysi lopulta katiskan sisään uinti aukon, jonka kautta hän ohjasi rapuneitosen hellästi vapauteen. Rapuneitonen oli hyvin onnellinen päästessään pois vankeudesta, jossa hän oli jo kauan takaperin ympyrää uinut. Rapuneitonen katsoi kalaherran silmiin ja hupsis, jossain sisällä tuntui oudolta. Rapuneitikin halusi napata kalaherraa pyrstöstä kiinni, eikä päästäisi irti.

Kalaherra ja rapuneito alkoivat kiintyä toisiinsa. He olivat sopivasti samanlaisia ja vastapainoisesti sopivasti erilaisia. Rapuneito ei osannut varovaisuudestaan huolimatta estää väistämätöntä ja hän rakastui tuohon hiukan omituisesti käyttäytyvään kalaherraan. Kalaherra nimittäin poistui tuo tuosta ja ui takaisin suolampeensa piiloutui kivenkoloonsa, eikä ottanut yhteyttä moneen päivään rapuneitoon.

Rapuneito tiesi, että kalaherralla oli perhe suolammessa. Hänen yksi poikasista oli uimataidoton ja liekkö siksi perheensä suolampeen vienyt. Olisi perhe varmaan mieluummin elänyt valoisassa
rantavedessä, mutta kalaherra ei jostain syystä hyväksynyt elämän hänelle antamaa ylimääräistä taakkaa uimataidottoman poikasen muodossa.

Kalaherralla oli perhe suolammessa.

Rapuneito yritti kaikkensa olla rehellinen ystävä kalaherralle. Rapuneito antoi kesän aikana omiin kokemuksiinsa perustuvia hyviä neuvoja, jotta kalaherra saisi perhe-elämäänsä korjattua. Rapuneito tiesi, että naispuoliset vedenelävät olivat hyväksyvämpiä elämän epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan kuin miessukuiset. Olihan hän itsekin kasvattanut katraan jälkeläisiä yksin. Hän oli löytänyt onnellisen elämän vaikka joutuikin yksin huoltamaan saksettomasta jälkeläisestään. Hän kertoi kuinka elämä joenmutkassa oli palannut rauhalliseksi ja tasapainoiseksi, rapuherran pakattua saksensa ja muutettua toiseen kivenkoloon.

Rapuneitokin oli valmistautunut jättämään rakastamansa kalaherran jos hän vain tietäisi, että tämä olisi onnellinen. Rapuneito oli koko suhteen ajan uinut kalaherran tahdon mukaan. Kalaherra ei kuitenkaan huomannut tai ei halunnut huomata omassa käytöksessään rapuneitoa kohtaan mitään loukkaavaa. Rapuneito alkoi surra suhdetta ja oli usein onneton. Hän kirjoitti kirjeen, jossa hän yritti kertoa, mikä oli kalaherran elämän heittänyt suolampeen. Kirje oli omalla tavallaan raadollinen. Rapuneidon tarkoitus oli avata kalaherran silmät katselemaan ongelmaansa kipeästä näkökulmasta, hyväksymisestä.  Kalaherra oli usein väsynyt ja hänen mustat silmänalusensa kertoivat hänen suhteellisen yksin kantamaansa velvollisuuksien ja syyllisyyden taakkaa.

Syksy saapui ja järven vesi karkasi alajuoksulle laskien tulvaveden normaaliin tasoon. Sankkolahtea ja suolampea yhdistävän ojan vesi kuivui. Rapuneiti yritti epätoivoisesti tarpoa suolampea kohti, mutta hänen voimansa eivät riittäneet ja hän joutui palamaan Sankkolahdelle.  Elämä palasi ennalleen ja rapuneito touhuili omia jokapäiväisiä askareitaan Sankkoniemen rantavesissä.

Rapuneito katseli haikeana
onnellisten ihmisten tanssia laiturilla.

Eräänä loppusyksyn yönä rapuneito katseli haikeana onnellisten ihmisten tanssia laiturilla tähtien valossa ja muisteli kesää. Hän näki kauniin tähdenlennon, heitti sille toivomuksen ja hymyili.
Juuri tuona samaisena yönä kalaherra uiskenteli suolammen pintavedessä, johon kuu loi kauniin valokiilan. Kalaherra ihasteli tähtien loistoa ja huomasi läntisellä taivaanrannalla kirkkaan tähdenlennon. Toivoiko kalaherra jotain, kyllä hän toivoi, huokaisi ja sukelsi syvyyksiin.



Tarinan taustana kesä 2005

Mandi